Evolution Hoax

Evoluution Petos

DOWNLOAD THE BOOK

Download (DOC)
Download (PDF)
Comments

CHAPTERS OF THE BOOK

< <
13 / total: 23
Evoluution Petos - Harun Yahya
EVOLUUTION PETOS
Darwinilaisuuden ja sen ideologisen perustan luonnontieteellinen romahdus
   

 


LUKU KYMMENEN

EVOLUUTION MOLEKYYLINEN UMPIKUJA

Kirjan aikaisemmissa osissa on selostettu, miten fossiiliaineisto kumoaa evoluutioteorian. Itse asiassa sellaiset selostukset eivät olisi olleet lainkaan tarpeen, koska evoluutioteoria kumoutuu jo paljon ennen kuin päästään väitteisiin "lajien evoluutiosta" ja fossiilien todistusvoimasta. Teorian heti alkuun merkityksettömäksi tekevä seikka on kysymys siitä, miten elämä ilmaantui maapallolle.

Evoluutioteoria käsittelee tätä kysymystä väittämällä, että elämä alkoi sattumalta muodostuneesta solusta. Tämän rakennelman mukaan neljä miljardia vuotta sitten maapallon varhaisessa ilmakehässä erilaiset elottomat kemialliset yhdisteet kävivät läpi reaktioita, joissa sähkövirtausten ja paineen vaikutukset saivat ne muodostamaan ensimmäisen elävän solun.

Ensimmäiseksi on sanottava, että on epätieteellistä väittää elottomien aineiden voivan liittyä yhteen ja synnyttää elämää. Mitkään kokeet tai havainnot eivät ole tukeneet tällaista väitettä. Elämä syntyy vain elämästä. Jokainen elävä solu muodostuu kopiona toisesta solusta. Kukaan maailmassa ei ole onnistunut muodostamaan elävää solua yhdistämällä elottomia aineita, ei edes parhaissa laboratorioissa.

Evoluutioteoria väittää, että elävän olennon solu, jota ei pystytä saamaan aikaan, vaikka kaikki ihmisen äly, tieto ja teknologia otetaan käyttöön, onnistui kuitenkin muodostumaan sattumalta varhaisen maapallon olosuhteissa. Seuraavilla sivuilla tarkastellaan, miksi tämä väite on vastoin tieteen ja järjen perustavimpia periaatteita.

Taru sattumalta tuotetusta solusta

Jos joku uskoo, että elävä solu voi syntyä sattumasta, mikään ei estä häntä yhtä hyvin uskomasta todeksi seuraavanlaista tarinaa:

Eräänä päivänä möhkäle kivien väliin puristunutta savea paljaalla maalla on sateen jälkeen kastunut. Auringon noustua savi kuivuu ja kovettuu ja saa jäykän, kestävän muodon. Myöhemmin nämä muottina toimineet kivet jotenkin hajoavat palasiksi, ja siisti, hyvin muodostunut tiiliskivi tulee näkyviin. Tämä tiili odottaa samoissa luonnonoloissa vuosia, että muodostuisi toinen samanlainen tiili. Tämä jatkuu, kunnes satoja ja tuhansia samanlaisia tiiliä on muodostunut samalla paikalla. Sattumalta mikään aikaisemmin muodostuneista tiilistä ei kuitenkaan vahingoitu. Vaikka tiilet ovat alttiina myrskylle, sateelle, tuulelle, paahtavalle auringolle ja jäätävälle kylmyydelle tuhansien vuosien ajan, ne eivät halkeile, hajoa eivätkä kulkeudu pois, vaan ne odottavat samassa paikassa samalla päättäväisyydellä toisten tiilien muodostumista.

Kun tiiliä on riittävästi, ne pystyttävät rakennuksen järjestymällä vierekkäin ja toistensa päälle, sen jälkeen kun ne ovat liikkuneet sattumanvaraisesti luonnon voimien kuten tuulten, myrskyjen ja pyörremyrskyjen avulla. Samanaikaisesti luonnollisissa oloissa muodostuu täydellisellä ajoituksella sellaista ainetta kuin sementtiä tai hiekkaseosta, ja sitä kulkeutuu tiilien väliin niin, että se kiinnittää ne toisiinsa. Tämän kaiken tapahtuessa maassa muodostuu luonnollisissa oloissa rautamalmia ja se asettuu perustuksiksi rakennuksille, jonka tiilet pystyttävät. Prosessin lopputuloksena nousee täydellinen rakennus kaikkine osineen, puuosineen ja asennuksineen.

Evolutionistien tunnustuksia


Alexander Oparin

Elämän synnyn selittäminen on suurin evoluutioteorian kohtaamista kriiseistä. Orgaaniset molekyylit ovat liian monimutkaisia, jotta niiden voisi selittää syntyneen sattumalta. Lisäksi orgaanisen solun on ollut ilmeisen mahdotonta syntyä sattumalta.


Jeffrey Bada

Evolutionistit törmäsivät kysymykseen elämän alkuperästä 1900-luvun toisen neljänneksen aikana. Yksi molekyylisen evoluution teorian johtavista auktoriteeteista, venäläinen evolutionisti Alexander I. Oparin sanoi vuonna 1936 ilmestyneessä kirjassaan The Origin of Life (Elämän alkuperä): "Valitettavasti solun alkuperä jää kysymykseksi, joka on koko evoluutioteorian hämärin kohta." (1)

Oparinin jälkeen evolutionistit ovat suorittaneet lukemattomia kokeita, tehneet tutkimusta ja koonneet havaintoja todistaakseen, että solu olisi voinut syntyä sattumalta. Jokainen sellainen yritys on kuitenkin tehnyt yhä selvemmäksi solun monimutkaisen rakenteen ja todistanut yhä enemmän evolutionistien hypoteeseja vastaan. Klaus Dose, Johannes Gutenberg -yliopiston biokemian instituutin johtaja, on todennut:

Elämän alkuperää koskevat yli 30 vuoden kokeilut kemiallisen ja molekyylisen evoluution alueilla ovat johtaneet parempaan ymmärrykseen elämän syntyä maapallolla koskevan ongelman valtavuudesta, eivät niinkään mihinkään ratkaisuun. Tällä hetkellä kaikki keskustelut alan pääasiallisista teorioista ja kokeista päätyvät joko umpikujaan tai tiedon puutteen myöntämiseen. (2)

Seuraava San Diego Scripps Instituten geokemistin Jeffrey Badan lausuma tekee selväksi evolutionistien avuttomuuden tässä umpikujassa:

Nyt jättäessämme 1900-luvun meilä on yhä edessämme ratkaisemattomana sama ongelma kuin 1900-luvun alkaessa: miten elämä sai alkunsa maapallolla. (3)

New York Timesin tiedetoimittaja Nicholas Wade huomautti samaan tapaan kesäkuussa 2000:

Elämän alkuperä maapallolla on kokonaan arvoitus, ja näyttää siltä, että mitä enemmän saadaan tietää, sitä akuutimmaksi arvoitus muuttuu. (4)


1 Alexander I. Oparin, Origin of Life, (1936) NewYork: Dover Publications, 1953 (Reprint), p.196.
2 Klaus Dose, "The Origin of Life: More Questions Than Answers", Interdisciplinary Science Reviews, Vol 13, No. 4, 1988, p. 348
3 Jeffrey Bada, Earth, February 1998, p. 40
4 Nicholas Wade, "Life's Origins Get Murkier and Messier", The New York Times, June 13, 2000, pp. D1-D2

Rakennus ei tietenkään koostu vain perustuksista, tiilistä ja sementistä. Miten siis hankitaan muut puuttuvat ainekset? Vastaus on yksinkertainen. Kaikkia rakennustyömaalla tarvittavia aineita on maassa, jolle rakennus pystytetään. Silikonia lasiin, kuparia sähköjohtoihin sekä rautaa pylväisiin, palkkeihin ja vesijohtoihin on maan alla runsain määrin. Tarvitaan vain "luonnollisten olosuhteiden" taitoa muotoilla nämä aineet ja asettaa ne paikoilleen rakennuksen sisään. Kaikki asennukset, puuosat ja lisävarusteet asettuvat paikoilleen tuulten, sateiden ja myrskyjen avulla. Kaikki on sujunut niin hyvin, että tiilet ovat asettuessaan jättäneet tarvittavat ikkuna-aukot, aivan kuin ne olisivat tienneet luonnollisten olosuhteiden muodostavan myöhemmin jotain lasin kaltaista. Ne eivät myöskään ole unohtaneet jättää tilaa myöhemmin sattumalta muodostuvien vesi- sähkö- ja lämmitysjärjestelmien asentamiselle. Kaikki on sujunut niin hyvin, että yhteensattumat ja "luonnolliset olosuhteet" ovat tuottaneet täydellisen järjestelmän.

Jos on pystynyt säilyttämään uskonsa tähän tarinaan näin pitkälle, ei pitäisi olla mitään vaikeuksia kuvitella, miten kaupungin muut rakennukset, istutukset, tiet, jalkakäytävät sekä infrastruktuuri, viestintä- ja kuljetusjärjestelmät ovat syntyneet. Kirjoittaja, jolla on teknistä tietoa ja joka on jonkin verran perehtynyt aiheeseen, voi jopa laatia äärimmäisen "tieteellisen", muutaman niteen laajuisen teoksen, jossa hän ilmaisee teoriansa "viemärijärjestelmän evoluutiokehityksestä ja sen yhtäpitävyydestä nykyisten rakenteiden kanssa". Näistä älykkäistä tutkimuksista voi saada akateemisen kunnianosoituksen, ja tutkija voi pitää itseään ihmiskuntaa valistavana nerona.

Evoluutioteoria väittää elämän syntyneen sattumasta. Tämä väite ei ole lainkaan vähemmän absurdi kuin nyt kerrottu tarina, sillä kaikkine toimintajärjestelmineen, yhteydenpito-, kuljetus- ja huoltotoimintoineen solu ei ole vähemmän mutkikas kuin kaupunki.

Solun ihme ja evoluution loppu

Solun monimutkainen rakenne oli tuntematon Darwinin aikana, ja silloin elämän selittäminen sattumilla ja luonnon olosuhteilla tuntui evolutionisteista riittävän vakuuttavalta.

1900-luvun teknologia on auttanut tarkastelemaan perusteellisesti elämän pienimpiä osasia ja paljastanut, että solu on monimutkaisin ihmisen koskaan kohtaama järjestelmä. Nykyään tiedämme solun koostuvan energiaa solun käyttöön tuottavista voima-asemista, elämälle välttämättömiä entsyymejä ja hormoneja valmistavista tehtaista, kaikkia valmistettavia tuotteita koskevan välttämättömän tiedon tallentavasta tietopankista, raaka-aineita ja tuotteita paikasta toiseen välittävistä monimutkaisista kuljetusjärjestelmistä ja kanavista, raaka-aineita käyttökelpoisiin osiin hajottavista hyvin varustetuista laboratorioista ja jalostamoista sekä erikoistuneista solukalvon proteiineista, jotka kontrolloivat soluun tulevia ja siitä poistuvia aineita. Ja nämä muodostavat vain pienen osan tästä uskomattoman monimutkaisesta järjestelmästä.

The Complexity of the Cell

The cell is the most complex and most elegantly designed system man has ever witnessed. Professor of biology Michael Denton, in his book entitled Evolution: A Theory in Crisis, explains this complexity with an example:

"To grasp the reality of life as it has been revealed by molecular biology, we must magnify a cell a thousand million times until it is twenty kilometers in diameter and resembles a giant airship large enough to cover a great city like London or New York. What we would then see would be an object of unparalelled complexity and adaptive design. On the surface of the cell we would see millions of openings, like port holes of a vast space ship, opening and closing to allow a continual stream of materials to flow in and out. If we were to enter one of these openings we would find ourselves in a world of supreme technology and bewildering complexity... (a complexity) beyond our own creative capacities, a reality which is the very antithesis of chance, which excels in every sense anything produced by the intelligence of man..."

Evolutionistinen tiedemies W.H. Thorpe myöntää, että "alkeellisin solu koostuu mekanismeista, jotka ovat uskomattoman paljon monimutkaisempia kuin mikään ihmisen toistaiseksi suunnittelema saati rakentama kone."104

Solu on niin monimutkainen, että edes ihmiskunnan saavuttama korkein teknologia ei pysty tuottamaan sellaista. Mikään yritys keinotekoisen solun valmistamiseksi ei ole koskaan onnistunut. Kaikista sellaisista yrityksistä on itse asiassa luovuttu.

Evoluutioteoria väittää, että tämä järjestelmä, jota ihmiskunta ei kaikesta käytettävissään olevasta älystä, tiedosta ja teknologiasta huolimatta pysty tuottamaan, syntyi sattumasta varhaisen maapallon olosuhteissa. Solun sattumalta syntymisen todennäköisyys on yhtä suuri kuin sen mahdollisuuden, että painettu kirja syntyisi kirjapainossa tapahtuvan räjähdyksen tuloksena.

Englantilainen matemaatikko ja tähtitieteilijä Sir Fred Hoyle esitti vastaavan vertauksen eräässä haastattelussaan, joka julkaistiin Nature-lehdessä 12.11.1981. Vaikka Hoyle oli itse evolutionisti, hän ilmaisi, että mahdollisuus korkeampien elämän muotojen ilmaantumiseen tällä tavoin on yhtä suuri kuin sen, että kaatopaikan yli puhaltava pyörremyrsky kasaisi siellä olevista aineista Boeing 747 -lentokoneen.105 Tämä tarkoittaa sitä, että solun ei ole mahdollista syntyä sattumasta ja siten sen on täytynyt syntyä luomisen tuloksena.

Yksi perussyy siihen, että evoluutioteoria ei voi selittää solun ilmaantumista, on solun "pelkistymätön monimutkaisuus". Elävä solu pitää itseään yllä monien soluelintensä sopusointuisen yhteistyön avulla. Jos yksikin näistä soluelimistä epäonnistuu toiminnassaan, solu ei voi säilyä elävänä. Solulle ei ole mahdollista odottaa, että tietoisuutta vailla olevat mekanismit kuten luonnonvalinta ja mutaatiot sallivat sen kehittyä. Siten maapallon ensimmäisen solun täytyi välttämättä olla täydellinen solu, jossa oli kaikki tarvittavat soluelimet ja toiminnot. Tämä merkitsee väistämättä sitä, että solun täytyy olla luotu.

Proteiinit haastavat sattuman

Evoluutioteoria epäonnistuu paitsi solun, myös sen rakennusosasten selittämisessä. On mahdotonta että luonnon oloissa olisi itsestään rakentunut edes yksi solun muodostavista tuhansista monimutkaisista proteiinimolekyyleistä.

Proteiinit ovat jättiläismolekyylejä ja koostuvat pienemmistä, aminohapoiksi kutsutuista yksiköistä, jotka ovat asettuneet tiettyyn järjestykseen laatunsa ja rakenteensa mukaan. Nämä molekyylit ovat elävän solun rakennuspalikoita. Yksinkertaisimmassa proteiinissa on 50 aminohappoa, mutta on joitain, jotka koostuvat tuhansista aminohapoista. Olennaista on, että yhdenkin aminohapon puuttuminen, lisääminen tai korvaaminen toisella proteiinin rakenteessa tekee proteiinista hyödyttömän molekyylijoukon. Jokaisen aminohapon on oltava oikeanlainen ja oikealla paikallaan järjestyksessä. Tämä järjestys on liian ihmeellinen selitettäväksi sattumasta johtuvaksi, joten se saattaa toivottomiin vaikeuksiin evoluutioteorian, joka väittää elämän saaneen alkunsa sattumasta. (Lisäksi evoluutioteoria ei kykene selittämään myöhemmin käsiteltävää väitettään edes aminohappojen sattumanvaraisesta muodostumisesta.)

Yksinkertaisten, kenen tahansa ymmärrettävissä olevien todennäköisyyslaskelmien avulla voi helposti havaita sen vaihtoehdon ehdottoman mahdottomuuden, että proteiinien toiminnallinen rakenne olisi syntynyt sattumasta.

Keskikokoinen proteiinimolekyyli koostuu 288 aminohaposta, joita on kahtatoista eri lajia. Ne voisi järjestää noin10300 eri tavalla. Se on tähtitieteellisen suuri luku, joka koostuu ykkösestä ja 300 nollasta. Kaikista näistä mahdollisista järjestyksistä vain yksi muodostaa toivotun proteiinin. Loput ovat joko täysin hyödyttömiä tai mahdollisesti elämälle vahingollisia aminohappojen ketjuja.

Toisin sanoen vain yhden proteiinimolekyylin muodostumisen todennäköisyys on "yksi 10300:sta. Tämän yhden tapauksen sattumisen todennäköisyys on käytännöllisesti olematon. Matematiikassa kutsutaan "nollatodennäköisyyksiksi" todennäköisyyksiä, jotka ovat pienempiä kuin yhden suhde 1050:een.

Sitä paitsi 288 aminohapon proteiinimolekyyli on melko vaatimaton verrattuna tuhansista aminohapoista koostuviin jättiläisproteiinimolekyyleihin. Kun sovellamme samanlaista todennäköisyyslaskentaa näihin jättiläismolekyyleihin, näemme jopa sanan mahdoton käyvän riittämättömäksi.

Kun etenemme yhden askeleen elämän kehityksen rakennelmassa, havaitsemme, ettei yksi proteiini yksinään merkitse mitään. Yksi pienimmistä koskaan löydetyistä bakteereista, mycoplasma hominis H39, sisältää 600 eri proteiinityyppiä. Tässä tapauksessa olisi toistettava edellä yhdelle proteiinille tehdyt todennäköisyyslaskelmat kullekin näistä 600 proteiinityypistä. Tätä tulosta ei voi kuvata edes mahdottomuuden käsitteellä.


Proteins are the most vital elements for living things. They not only combine to make up living cells, but also play key roles in the body chemistry. From protein synthesis to hormonal communications, it is possible to see proteins in action.

Jotkut tätä lukevat ja aikaisemmin evoluutioteorian tieteelliseksi selitykseksi hyväksyneet voivat epäillä, että mainitut luvut ovat liioiteltuja eivätkä vastaa tosiasioita. Näin ei kuitenkaan ole: luvut ovat ehdottomia ja konkreettisia tosiasioita. Kukaan evolutionisti ei voi esittää vastalauseita näitä lukuja vastaan. He myöntävät, että yhden proteiinin satunnaisen muodostumisen todennäköisyys on yhtä pieni kuin sen, että "koneella kirjoittava apina tuottaisi maailmanhistorian kuvauksen ilman ainuttakaan virhettä".106 Sen sijaan, että hyväksyisivät vaihtoehtoisen selityksen eli luomisen, he kuitenkin jatkavat mahdottomuuden puolustamista.

Monet evolutionistit myöntävät saman tosiasian. Esimerkiksi kuuluisa evolutionistinen tiedemies Harold F. Blum sanoo, että "pienimpien tunnettujen proteiinien kokoisen polypeptidin spontaani muodostuminen näyttää olevan kaiken todennäköisyyden ulkopuolella." 107

Evolutionistit väittävät, että molekyylinen evoluutio tapahtui hyvin pitkän ajan kuluessa ja että tämä pitkä aika teki mahdottoman mahdolliseksi. Aminohappojen on kuitenkin mahdotonta muodostaa proteiineja sattumalta riippumatta siitä, miten pitkä aika on. Amerikkalainen geologi William Stokes myöntää tämän kirjassaan Essentials of Earth History (Perusasiat maapallon historiasta) kirjoittaen, että todennäköisyys on niin pieni, että "sitä (proteiinia) ei syntyisi miljardien vuosien kuluessa yhdelläkään miljardeista planeetoista, joilla jokaisella olisi aminohappojen synnylle välttämätön tiivistynyt nestemäinen kerros". 108

Mitä tämä kaikki siis tarkoittaa? Kemian professori Perry Reeves vastaa tähän kysymykseen:

Kun tarkastelee mahdollisten rakenteiden valtavaa määrää, jotka voisivat olla tuloksena yksinkertaisesta satunnaisesta aminohappojen yhdistymisestä höyrystyvässä alkumeressä, on hätkähdyttävää uskoa, että elämä olisi voinut saada alkunsa tällä tavoin. On uskottavampaa, että sellainen tehtävä olisi vaatinut Suuren Rakentajan ja hänen mestarillisen suunnitelmansa.109

Jos edes yhden proteiinin satunnainen muodostuminen on mahdotonta, on miljardi kertaa mahdottomampaa, että noin miljoona sellaista proteiinia yhdistyy oikealla tavalla ja muodostaa kokonaisen ihmissolun. Lisäksi solu ei koskaan koostu pelkästään proteiinikasaumasta. Proteiinien lisäksi solu sisältää myös nuklidihappoja, hiilihydraatteja, lipidejä ja monia muita kemiallisia aineita kuten elektrolyyttejä, jotka ovat järjestyneet tietyssä suhteessa, sopusoinnussa ja mallissa sekä rakenteen että toiminnan osalta. Jokainen niistä toimii rakennuspalikkana tai proteiinien rinnalla eri soluelimissä.

New Yorkin yliopiston kemian professori ja DNA-asiantuntija Robert Shapiro laski todennäköisyyden yhden bakteerin sisältämien 2000 proteiinityypin satunnaiselle muodostumiselle. (Ihmissolussa on 200 000 erilaista proteiinityyppiä.) Hän päätyi lukuun yhden suhde 1040000.110 :een (uskomattomaan lukuun, jonka muodostavat ykkönen ja 40 000 nollaa).

Chandra Wickramasinghe, joka toimii soveltavan matematiikan ja tähtitieteen professorina Cardiffissa, Walesissa, huomauttaa:

Todennäköisyys elämän muodostumiselle elottomasta aineesta on yhden suhde lukuun, jossa on 40 000 nollaa… Se on tarpeeksi suuri hautaamaan Darwinin ja koko evoluutioteorian. Ei ollut mitään alkukeitosta, ei tällä planeetalla eikä millään toisella, ja jos elämän alku ei ollut sattumanvarainen, sen täytyi olla tarkoituksellisen älyn tuote.111

Sir Fred Hoyle huomauttaa näistä epäuskottavista luvuista:

Sellainen teoria (että elämän sai aikaan äly) on todella niin ilmeinen, että on ihmeteltävä, miksi sitä ei laajasti pidetä itsestään selvänä. Syyt ovat lähinnä psykologisia, eivät niinkään tieteellisiä.112

Syy siihen, että Hoyle käytti termiä psykologinen, on evolutionistien itselleen asettama ehto olla hyväksymättä sitä, että elämä olisi luotu. Nämä ihmiset ovat määritelleet päätavoitteekseen Jumalan olemassaolon hylkäämisen. Vain tästä syystä he jatkavat sellaisten järjettömien rakennelmien puolustamista, jotka hekin tunnustavat mahdottomiksi.

Vasemmanpuoleiset proteiinit

Tarkastelkaamme nyt yksityiskohtaisesti, miksi evolutionistien käsitykset proteiinien muodostumisesta ovat mahdottomia.

Oikeiden aminohappojen oikea järjestys ei yksinkertaisesti riitä proteiinimolekyylin muodostamiseen. Tämän lisäksi jokaisen proteiinin rakenteessa mukana olevan 20 eri proteiinityypin on oltava vasemmanpuoleinen. On kahdentyyppisiä aminohappoja: vasemman- ja oikeanpuoleisia. Ero niiden välillä on niiden kolmiulotteisten rakenteiden välinen peilisymmetria, vastaava kuin ihmisen vasemman ja oikean käden välinen.

Kaksi tällä tavalla erityyppistä aminohappoa voi helposti sitoutua toinen toisiinsa. Tutkimus on paljastanut hämmästyttävän tosiasian: kaikkien kasvien ja eläinten proteiinit, yksinkertaisimmasta eliöstä monimutkaisimpaan, koostuvat vasemmanpuoleisista aminohapoista. Jos yksikin oikeanpuoleinen aminohappo kiinnittyy proteiinin rakenteeseen, proteiini muuttuu hyödyttömäksi. On kiinnostavaa, että joissain kokeissa, kun bakteereille annettiin oikeanpuoleisia aminohappoja, bakteerit heti tuhosivat nämä aminohapot ja joissain tapauksissa muodostivat niiden kappaleista vasemmanpuoleisia aminohappoja voidakseen käyttää niitä.

Olettakaamme hetken ajan, että elämä sai alkunsa sattumasta, kuten evolutionistit väittävät. Tässä tapauksessa sattumalta muodostuneita aminohappoja pitäisi olla luonnossa karkeasti saman verran. Siten kaikilla elävillä olennoilla pitäisi olla koostumuksessaan sekä vasemman- että oikeanpuoleisia aminohappoja, koska kemiallisesti kahden erityyppisen aminohapon on mahdollista yhdistyä toisiinsa. Todellisuudessa kaikkien elävien organismien proteiinit ovat rakentuneet vain vasemmanpuoleisista aminohapoista.

Evolutionisteilla on yhä edessään kysymys sitä, miten proteiinit poimivat vain vasemmanpuoleiset kaikkien aminohappojen joukosta ja miten yksinkään oikeanpuoleinen aminohappo ei sekaannu elämän prosessiin. Heillä ei ole mitään keinoa selittää sellaista erityistä ja tietoista valintaa.

Tämä proteiinien ominaisuus voimistaa lisäksi evolutionistien hämmennystä "sattuman" umpikujassa. Jotta voisi syntyä "merkityksellinen" proteiini, ei riitä, että aminohappoja on oikea määrä ja että ne ovat oikeassa järjestyksessä ja yhdistyvät toisiinsa oikean kolmiulotteisen mallin mukaan. Lisäksi kaikkien näiden aminohappojen täytyy tulla valituksi vasemmanpuoleisten joukosta eikä mukana saa olla yhtään oikeanpuoleista aminohappoa. Ei ole kuitenkaan mitään luonnollista valintamekanismia, joka tunnistaisi sarjaan liittyneen oikeanpuoleisen aminohapon ja toteaisi, että se on virheellisenä poistettava ketjusta. Tämä seikka jälleen kerran poistaa sattuman mahdollisuuden lopullisesti.

Brittanica Science Encyclopaediassa, joka on evoluutioteorian julkinen puolustaja, todetaan, että kaikissa maapallon elävien organismien aminohapoissa ja monimutkaisten polymeerien kuten proteiinien rakennuspalikoissa on sama vasemmanpuoleinen symmetria. Lisäksi mainitaan tämän tarkoittavan samaa kuin kolikon heittäminen miljoona kertaa ja kruunan saaminen joka kerralla. Saman kirjan mukaan ei ole mahdollista ymmärtää, miksi molekyyleistä tulee vasemmanpuoleisia ja oikeanpuoleisia, ja tämä valinta liittyy kiehtovalla tavalla elämän alkuperään maapallolla..113

Jos kolikko miljoona kertaa heitettäessä kääntyy aina kruunapuoli ylöspäin, onko loogisempaa lukea se sattuman seuraukseksi vai hyväksyä jokin siihen kohdistuva tietoinen vaikutus? Vastaus on ilmeinen. Tästä selvästä ilmeisyydestä huolimatta evolutionistit turvautuvat sattumaan yksikertaisesti siksi, että he eivät halua hyväksyä tietoisen vaikutuksen olemassaoloa.

Aminohappojen vasemmanpuoleisuutta vastaava ilmiö liittyy nukleotideihin, DNA:n ja RNA:n pienimpiin yksiköihin. Toisin kuin elävien organismien aminohapoista, vain oikeanpuoleiset nukleotidit tulevat valituiksi. Tämä on toinen tilanne, jota ei voi mitenkään selittää sattumalla.

On pääteltävä tähän mennessä tarkastelemiemme todennäköisyyksien ehdottomasti todistaneen, että elämän alkuperää ei voi selittää sattumalla. Jos yritämme laskea todennäköisyyden sille, että keskikokoisen, 400 aminohaposta koostuvan proteiinin aminohapot valikoituvat vain vasemmanpuoleisten joukosta, päädymme todennäköisyyteen yksi 2400:stä eli 10120. Vertailun vuoksi muistakaamme, että maailmankaikkeuden elektronien lukumääräksi arvioidaan 1079, joka on paljon pienempi luku kuin 10120. Sen todennäköisyys, että nämä aminohapot muodostaisivat vaaditun järjestyksen ja toimivan muodon, merkitsisi paljon suurempia lukuja. Jos yhdistämme nämä todennäköisyydet ja laajennamme aiheen lukuisampien ja erityyppisten proteiinien muodostumiseen, laskelmat muuttuvat käsittämättömiksi.

Oikea sidos on elintärkeä

Edes tähän mennessä muodostunut pitkä lista ei kata kaikkia evoluutioteorian umpikujia. Ei riitä, että aminohapot järjestyvät lukumäärältään, järjestykseltään ja kolmiulotteiselta rakenteeltaan oikein. Proteiinin muodostuminen vaatii myös, että useamman haaran sisältävät aminohappomolekyylit kytkeytyvät toisiinsa vain tiettyjen haarojen kohdalta. Tällaista sidettä kutsutaan peptidisidokseksi. Aminohapot voivat sitoutua toisiinsa eri tavoin, mutta proteiineja syntyy vain niistä aminohapoista, jotka liittyvät yhteen peptidisidoksin.

Tätä voi selventää vertailulla. Oletetaan, että kaikki auton osat ovat täydelliset ja oikein asennetut lukuun ottamatta sitä, että yksi pyöristä ei ole kiinnitetty ruuveilla ja muttereilla vaan vaijerilla, napa osoittamaan maahan. Sellaisen auton olisi mahdotonta liikkua edes metrin matkaa riippumatta siitä, miten monimutkaista teknologiaa ja miten voimakas moottori siinä on. Ensi silmäyksellä kaikki näyttäisi olevan kunnossa, mutta yhdenkin pyörän väärä kiinnitys tekisi auton käyttökelvottomaksi. Samalla tavalla proteiinimolekyylissä yhdenkin aminohapon kiinnittyminen toiseen muulla kuin peptidisidoksella tekisi koko molekyylin hyödyttömäksi.

Tutkimus on osoittanut, että sattumanvaraisesti yhdistyvät aminohapot sattuvat yhdistymään peptidisidoksella vain 50 prosentin suhteessa ja että siis puolessa tapauksista ne yhdistyvät muilla sidoksilla, joita ei esiinny proteiineissa. Toimiakseen kunnolla kunkin niistä aminohapoista, joista proteiini koostuu, täytyy sitoutua vain peptidisidoksin, samoin kuin kunkin täytyy valikoitua vain vasemmanpuoleisista.

Tämä todennäköisyys on yhtä suuri kuin sen, että jokainen aminohappo on vasemmanpuoleinen. Kun siis tarkastelemme 400 aminohaposta koostuvaa proteiinia, sen todennäköisyys, että kaikki aminohapot liittyvät toisiinsa vain peptidisidoksin, on yhden suhde 2399:een.

Nollatodennäköisyys

Kuten myöhemmin nähdään, 500 aminohaposta koostuvan proteiinimolekyylin muodostumisen todennäköisyys on yhden suhde lukuun, joka muodostetaan asettamalla 950 nollaa ykkösen perään. Tämä on ihmismielelle käsittämätön luku. Tämä on vain todennäköisyys paperilla. Käytännössä sellaisella todennäköisyydellä on mitätön, nollan veroinen mahdollisuus toteutua. Matematiikassa pienemmällä todennäköisyydellä kuin yhden suhde 1050:een katsotaan olevan tilastollisesti nolla mahdollisuutta toteutua.

Todennäköisyys yhden suhde 10950:een on kaukana tämän määritelmän rajojen ulkopuolella.

Kun 500 aminohaposta koostuvan proteiinimolekyylin muodostumisen todennäköisyys saavuttaa tällaiset mittasuhteet, voimme edetä uhmaamaan mielen rajoja korkeamman tason epätodennäköisyyksillä. Hemoglobiinimolekyylissä, joka on elintärkeä proteiini, on 574 aminohappoa, mikä on enemmän kuin edellä mainituissa proteiineissa. On myös otettava huomioon, että jo yhdessä kehomme miljardeista punaisista verisoluista on 280 miljoonaa hemoglobiinimolekyyliä.

Maapallon oletettu ikä ei ole riittävä, jotta se olisi sallinut edes yhden proteiinin muodostua "yrityksen ja erehdyksen" menetelmällä, saati sitten yhden verisolun. Vaikka olettaisimme aminohappojen yhdistyneen ja eronneen toisistaan yhden proteiinimolekyylin muodostamiseksi yrityksen ja erehdyksen menetelmän mukaisesti hukkaamatta yhtään aikaa maapallon muodostumisesta alkaen, todennäköisyyden yhden suhde 10950:een toteutumisen vaatima aika on pitempi kuin maapallon ikä.

Kaikesta tästä seuraava johtopäätös on, että evoluutio hukkuu hirvittävään epätodennäköisyyden kuiluun jo yksittäisen proteiinin muodostumisen tasolla.

Onko luonnossa yrityksen ja erehdyksen mekanismia?

Todennäköisyyslaskelmista annettujen esimerkkien jälkeen tarkastelu on syytä päättää todennäköisyyden perustavaa logiikkaa koskevaan kysymykseen. Edellä esitettyjen todennäköisyyslaskelmien osoitettiin johtavan tähtitieteellisiin mittoihin, ja näiden tähtitieteellisten todennäköisyyksien todettiin olevan käytännössä mahdottomia toteutua. Todennäköisyyden logiikkaan liittyy kuitenkin myös evolutionisteille vielä paljon tärkeämpi ja kaoottisempi seikka. Luonnon oloissa nämä todennäköisyydet eivät voi edes aloittaa yrityskauttaan, koska luonnossa ei ole proteiinien muodostamiseen tähtäävää yrityksen ja erehdyksen mekanismia.

500 aminohaposta koostuvan proteiinin muodostamisen todennäköisyyden osoittamiseksi laaditut seuraavan sivun todennäköisyyslaskelmat ovat päteviä vain ihanteellisessa "yrityksen ja erehdyksen" ympäristössä, jollaista ei todellisessa elämässä ole. Todennäköisyys saada aikaan hyödyllinen proteiini on yhden suhde 10950:een vain jos oletetaan kuvitteellinen mekanismi, jossa näkymätön käsi yhdistää 500 aminohappoa sattumanvaraisesti ja nähtyään, ettei lopputulos ole oikea, irrottaa ne toisistaan ja järjestää ne seuraavalla kerralla eri tavalla ja niin edelleen. Joka yrityksellä aminohapot pitäisi irrottaa toisistaan yksitellen ja ne pitäisi asettaa uuteen järjestykseen. Kokoaminen pitäisi lopettaa, kun viidessadas aminohappo on lisätty, ja olisi varmistettava, ettei yhtään ylimääräistä aminohappoa oteta mukaan. Koe pitäisi sitten pysäyttää sen varmistamiseksi, onko jo onnistuttu muodostamaan proteiini vai ei, ja epäonnistumisen tapauksessa kaikki aminohapot olisi irrotettava toisistaan toisen sarjan testaamiseksi. Lisäksi missään yrityksessä ei saisi olla mukana mitään asiaankuulumatonta ainesta. On myös välttämätöntä, että yrityksen aikana muodostettavaa ketjua ei hajoteta ennen 499. sidoksen muodostumista. Nämä ehdot tarkoittavat sitä, että mainitut todennäköisyydet voivat toteutua vain valvotussa ympäristössä, jossa on tietoinen prosessin alkua, loppua ja jokaista vaihetta ohjaava mekanismi ja jossa ainoastaan aminohappojen valinta jätetään sattuman varaan. Tällaisen ympäristön on epäilemättä mahdotonta vallita luonnon olosuhteissa. Siksi proteiinin muodostuminen luonnollisessa ympäristössä on loogisesti ja teknisesti mahdotonta, riippumatta todennäköisyyden näkökulmasta. Itse asiassa sellaisen tapahtuman todennäköisyydestä puhuminen on aivan epätieteellistä.

Proteiinin sattumalta muodostumisen todennäköisyys on nolla
Hyödyllisen proteiinin muodostumiselle on kolme perusehtoa:

Ensimmäinen ehto: Kaikkien proteiiniketjun aminohappojen on oltava oikeaa tyyppiä ja oikeassa järjestyksessä.

Toinen ehto: Ketjun kaikkien aminohappojen on oltava vasemmanpuoleisia.

Kolmas ehto: Kaikkien näiden aminohappojen on liityttävä toisiinsa muodostamalla peptidisidoksesi kutsuttu kemiallinen sidos.

Jotta proteiini voisi muodostua sattumalta, kaikkien kolmen perusehdon on täytyttävä samanaikaisesti. Proteiinin sattumalta muodostumisen todennäköisyys on näiden ehtojen täyttymisen todennäköisyydet kerrottuna keskenään.

Esimerkiksi keskikokoisen, 500 aminohaposta koostuvan proteiinin tapauksessa:

1. Aminohappojen oikeassa järjestyksessä olemisen todennäköisyys:

Proteiineissa esiintyviä aminohappoja on 20 eri tyyppiä. Tämän mukaan:


-Sen todennäköisyys, että kukin aminohappo tulee valituksi oikein näiden 20 joukosta = 1/20
-Sen todennäköisyys, että kaikki 500 aminohappoa tulevat valituiksi oikein = 1/20500= 1/10650
  = yhden suhde 10650:een

2. Aminohappojen vasemmanpuoleisuuden todennäköisyys:


-Sen todennäköisyys, että yksi aminohappo on vasemmanpuoleinen = 1/2
-Sen todennäköisyys, että kaikki 500 aminohappoa ovat vasemmanpuoleisia samanaikaisesti = 1/2500  =  1/10150
= yhden suhde 10150:een

3. Aminohappojen peptidisidoksin yhdistymisen todennäköisyys:

Aminohapot voivat yhdistyä toisiinsa erilaisin kemiallisin sidoksin. Jotta voisi syntyä hyödyllinen proteiini, kaikkien ketjun aminohappojen täytyy yhdistyä toisiinsa tietyllä, peptidisidokseksi kutsutulla kemiallisella sidoksella. On laskettu, että aminohapon yhdistyminen toisiin peptidisidoksella eikä millään muulla sidoksella tapahtuu 50 prosentin todennäköisyydellä. Suhteessa tähän:
 

-sen todennäköisyys, että kaksi aminohappoa liittyy toisiinsa peptidisidoksella = 1/2
-sen todennäköisyys, että 500 aminohappoa kaikki liittyvät toisiinsa peptidisidoksin = 1/2499  = 1/10150
  = yhden suhde 10150:een

 
Kokonaistodennäköisyys = 1/10650 X 1/10150 X 1/10150 = 10950
= yhden suhde 10950:een
 
Todennäköisyys sille, että keskikokoinen 500 aminohaposta koostuva proteiinimolekyyli järjestyy oikeissa määrin ja oikeassa järjestyksessä sen lisäksi, että kaikki mukana olevat aminohapot ovat vasemmanpuoleisia ja että ne liittyvät toisiinsa vain peptidisidoksin, on yhden suhde 10950:een. Tämä luku voidaan kirjoittaa asettamalla 950 nollaa peräkkäin seuraavasti:

10950 =

100.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000. 
000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000. 
000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000. 
000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000. 
000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000. 
000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000. 
000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000. 
000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000. 
000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000. 
000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000. 
000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000. 
000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000. 
000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000. 
000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000. 
000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000. 
000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000. 
000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.000.

Jotkut kouluttautumattomat evolutionistit eivät käsitä tätä. Koska he olettavat proteiinin muodostumisen olevan yksinkertainen kemiallinen reaktio, he tekevät naurettavia päätelmiä kuten: "Aminohapot yhdistyvät reaktiossa ja muodostavat proteiineja." Satunnaiset kemialliset reaktiot elottomassa aineessa voivat kuitenkin saada aikaan vain yksinkertaisia ja alkeellisia muutoksia. Niiden joukko on tietty ja rajallinen. Jonkin verran monimutkaisempia kemiallisia aineita varten tarvitaan valtavien tehtaiden, kemiallisten laitosten ja laboratorioiden osallisuutta. Lääkkeet ja monet muut päivittäin käyttämämme kemialliset aineet ovat tämän tyyppisiä. Proteiineissa on paljon monimutkaisempi rakenne kuin näissä teollisuuden tuottamissa kemiallisissa aineissa. Siksi on mahdotonta, että satunnaiset kemialliset reaktiot saisivat lopputuloksena aikaan proteiineja, joista jokaisessa - kuin suunnittelun ja insinööritaidon ihmeessä - kukin osa sopii paikalleen tietyssä järjestyksessä.

Jos hetkeksi sivuutetaan kaikki edellä kuvatut mahdottomuudet, voidaan olettaa, että sattumalta spontaanisti kehittyisi hyödyllinen proteiinimolekyyli. Evoluutioteorialla ei kuitenkaan olisi tässäkään tilanteessa selityksiä, koska säilyäkseen tämän proteiinin pitäisi olla eristettynä luonnollisesta ympäristöstä ja hyvin erityisten olosuhteiden suojaamana. Muuten tämä proteiini joko hajoaisi altistuneena maan luonnollisille olosuhteille tai liittyisi toisiin happoihin, aminohappoihin tai kemiallisiin yhdisteisiin kadottaen ominaisuutensa ja muuttuen kokonaan eri aineeksi ja hyödyttömäksi.

Elämän alkuperää koskeva evolutionistinen hälinä

Kysymys siitä, miten elävät olennot ensimmäisen kerran ilmaantuivat, on niin kriittinen umpikuja evolutionisteille, että he tavallisesti pyrkivät jättämään tämän aiheen kokonaan käsittelemättä. He yrittävät ohittaa tämän kysymyksen sanomalla, että "ensimmäiset eliöt syntyivät tuloksena satunnaisista tapahtumista vedessä". He ovat tiesululla, jota he eivät voi mitenkään kiertää. Huolimatta paleontologisista evoluutioväitteistä, tässä asiassa heillä ei ole käytettävissään mitään fossiileja, joita he voisivat vääristää ja tulkita väärin, kun he toivovat saavansa tukea väitteilleen. Siten evoluutioteoria tulee ehdottomasti kumotuksi heti alusta alkaen.

On otettava huomioon tärkeä seikka. Jos mikä tahansa evoluutioprosessin vaihe pystytään todistamaan mahdottomaksi, se riittää osoittamaan koko evoluutioteorian täysin vääräksi ja pätemättömäksi. Esimerkiksi todistamalla proteiinien sattumanvarainen muodostuminen mahdottomaksi kumotaan samalla myös kaikki evoluution myöhempiä vaiheita koskevat väitteet. Tämän vaiheen jälkeen tulee merkityksettömäksi tarkastella joitain ihmisen ja apinan kalloja ja tehdä niistä teorioita.

Evolutionistit eivät pitkään halunneet lainkaan mainita kysymystä, kuinka elävät organismit syntyivät elottomasta. Tämä jatkuvasti vältelty kysymys kasvoi kuitenkin väistämättömäksi ongelmaksi, ja yrityksiä sen selvittämiseksi tehtiin sarjassa tutkimuksia1900-luvun toisen neljänneksen aikana.

Pääkysymys oli: miten ensimmäinen elävä solu on voinut ilmaantua maapallon varhaisympäristössä? Millaisen selityksen siis evolutionistit voisivat antaa tälle ongelmalle?

Vastauksia kysymyksiin etsittiin kokeiden avulla. Evolutionistiset tiedemiehet ja tutkijat suorittavat näihin kysymyksiin kohdistuvia laboratoriokokeita, mutta ne eivät herättäneet paljonkaan kiinnostusta. Arvostetuin elämän alkuperää koskevista tutkimuksista on Millerin kokeeksi kutsuttu, amerikkalaisen tutkijan Stanley Millerin vuonna 1953 suorittama koe. (Tutkimus tunnetaan myös Ureyn - Millerin kokeena Millerin ohjaajan, Chicagon yliopiston Harlod Ureyn panoksen vuoksi.)

Tämä koe on ainoa "todiste", jota on väitetty käytetyn evoluution ensimmäistä vaihetta koskevan molekyylisen evoluutioväitteen todistamiseksi. Huolimatta yli puolen vuosisadan kulumisesta ja suurista teknologisista kehityssaavutuksista, seuraavaa askelta näissä tutkimuksissa ei ole otettu. Millerin koe opetetaan silti edelleen kurssikirjoissa evolutionistisena selityksenä ensimmäisten eliöiden synnylle. Evolutionistit välttävät tarkoituksellisesti vastaaviin kokeisiin ryhtymistä, koska he ovat tietoisia, että tällaiset tutkimukset eivät tukisi heitä vaan päinvastoin kumoaisivat heidän olettamuksensa.

Millerin koe

Stanley Millerin tavoite oli esittää kokeellinen löytö, joka näyttäisi aminohappojen, proteiinien rakennusosasten, voineen syntyä sattumasta elottomalla maapallolla miljardeja vuosia sitten. Miller käytti kokeessa kaasuseosta, jollaisen hän oletti vallinneen alkumaapallolla (mikä myöhemmin osoittautui epärealistiseksi). Seos koostui ammoniakista, metaanista, vedystä ja vesihöyrystä. Koska nämä kaasut eivät luonnon olosuhteissa reagoisi keskenään, Miller asetti koeympäristöön energian tuottajan käynnistääkseen reaktiot kaasujen välillä. Olettaen vastaavan energian voineen tulla salamaniskuista varhaismaapallon ilmakehässä hän käytti keinotekoista energialähdettä antamaan energiaa.

Miller keitti kaasuseosta 100 Celsius-asteen lämpötilassa viikon ajan, ja hän lisäsi koeympäristöön sähkövirran. Viikon lopussa Miller analysoi koeastian pohjan kemikaaleja ja havaitsi, että sinne oli muodostunut kolme niistä 20 aminohaposta, jotka muodostavat proteiinien perusosat.

Tämä koe herätti suurta innostusta evolutionistien joukossa ja se esitettiin huomattavana menestyksenä. Huumaantuneen euforian vallassa monet julkaisut laativat lisäksi sellaisia otsikoita kuin "Miller luo elämää". Se, mitä Miller oli onnistunut syntetisoimaan, oli kuitenkin vain joitain elottomia molekyylejä.

Tämän kokeen rohkaisemina evolutionistit alkoivat heti tuottaa uusia rakennelmia. Aminohappojen jälkeen seuraavista vaiheista alettiin kiireesti tehdä oletuksia. Oletusten mukaan aminohapot olisivat myöhemmin sattumasta liittyneet yhteen oikeiksi sarjoiksi muodostaen proteiineja. Jotkin näistä sattumalta muodostuneista proteiineista olisivat asettuneet solukalvon kaltaisiksi rakenteiksi, jotka "jotenkin" olisivat syntyneet ja muodostaneet alkeellisen solun. Solut olisivat liittyneet ajan mittaan yhteen ja muodostaneet ensimmäiset elävät organismit. Millerin koe oli kuitenkin vain uskottelua, ja se on myöhemmin osoitettu monessa suhteessa virheelliseksi.

Millerin koe oli vain uskottelua

Millerin koe pyrki osoittamaan, että aminohapot voisivat muodostua itsestään varhaisen maapallon olosuhteissa, mutta siinä oli epäjohdonmukaisuutta tietyissä suhteissa. Epäjohdonmukaisuudet olivat seuraavat:

1. Käyttämällä "kylmäansan" menetelmää Miller eristi aminohapot heti niiden muodostuttua. Ellei hän olisi tehnyt näin, olosuhteet aminohappojen syntymisympäristössä olisivat tuhonneet nämä molekyylit heti..

Varhaisista maapallon olosuhteista epäilemättä puuttui tällainen tietoinen eristämisen mekanismi. Vaikka yksi aminohappo saisi alkunsa, se tuhoutuisi heti ilman tällaista mekanismia. Kemisti Richard Bliss ilmaisi tämän ristiriidan seuraavasti: "Todellakin, ilman tätä kylmäloukkua, energialähde olisi tuhonnut kemialliset tuotteet."114

Aikaisemmissa kokeissaan, ilman kylmäansamekanismia, Miller ei tosiaan pystynyt muodostamaan yhtään aminohappoa käyttäessään samoja aineksia.

2. Varhaisen maapallon ilmakehä, jota Miller pyrki jäljittelemään kokeessaan, ei ollut todenmukainen. 1980-luvulla tiedemiehet pääsivät yksimielisyyteen näkemyksestä, että keinotekoisessa ympäristössä olisi pitänyt olla metaanin ja ammoniakin sijasta typpeä ja hiilidioksidia. Pitkän hiljaisuuden jälkeen Miller itse myönsi, että hänen kokeessa käyttämänsä ilmakehäympäristö ei ollut realistinen. 115

Miksi Miller sitten oli välttämättä halunnut käyttää näitä kaasuja? Vastaus oli yksinkertainen: ilman ammoniakkia oli mahdotonta syntetisoida aminohappoja. Kevin Mc Kean kertoo tästä Discover-lehdessä julkaistussa artikkelissa:

Miller ja Urey jäljittelivät muinaista maapallon ilmakehää metaanin ja ammoniakin seoksella. Heidän mukaansa maapallo oli todella homogeeninen yhdistelmä metallia, kiveä ja jäätä. Viimeaikaisista tutkimuksista on kuitenkin ymmärretty, että maapallo oli tuohon aikaan hyvin kuuma ja se koostui sulasta nikkelistä ja raudasta. Siksi sen ajan kemiallisen ilmakehän olisi pitänyt koostua enimmäkseen typestä (N2), hiilidioksidista (CO2) ja vesihöyrystä (H2O). Nämä eivät kuitenkaan ole yhtä sopivia orgaanisten molekyylien muodostamiseen kuin metaani ja ammoniakki.116

Amerikkalaiset tiedemiehet J.P. Ferris and C.T. Chen toistivat Stanley Millerin kokeen hiilidioksidia, vetyä, typpeä ja vesihöyryä sisältävässä ilmakehäympäristössä eivätkä pystyneet saamaan aikaan yhtään aminohappomolekyyliä.117

3. Kolmas tärkeä Millerin kokeen mitätöivä seikka on se, että ilmakehässä oli riittävästi happea tuhoamaan kaikki aminohapot aikana, jolloin niiden on ajateltu syntyneen. Tämän Millerin huomiotta jättämän tosiasian paljastavat 3,5 miljardin vuoden ikäisiksi arvioiduista kivistä löydetyt hapettuneen raudan ja uraanin jäänteet.118

Myös muut löydöt ovat osoittaneet, että hapen määrä oli tuossa vaiheessa paljon suurempi kuin evolutionistit alun perin olettivat. Tutkimukset näyttävät myös, että tuohon aikaan maa altistui kymmenen tuhatta kertaa suuremmalle määrälle ultraviolettisäteilyä kuin evolutionistit arvioivat. Tämä intensiivinen ultraviolettisäteily olisi väistämättä vapauttanut happea ilmakehään hajottamalla vesihöyryä ja hiilidioksidia.

Viimeisimmät evolutionistiset lähteet kiistävät Millerin kokeen

Nykyään Millerin koe jätetään täysin huomiotta jopa evolutionististen tiedemiesten keskuudessa. Kuuluisan evolutionistisen tiedelehden Earth (Maa) helmikuun 1998 numerossa, artikkelissa nimeltä "Life's Crucible" ("Elämän tulikoe") esitettiin seuraavat lausumat:

Geologit ajattelevat nyt, että varhainen ilmakehä koostui pääasiassa hiilidioksidista ja typestä, vähemmän herkästi reagoivista kaasuista kuin vuoden 1953 kokeessa käytetyt. Ja vaikka Millerin ilmakehä olisi voinut vallita, kuinka olisi voinut saada yksinkertaiset molekyylit kuten aminohapot välttämättömien kemiallisten muutosten läpi, jotka muuttaisivat ne monimutkaisemmiksi yhdisteiksi, tai polymeereiksi, kuten proteiineiksi? Miller itse luovuttaa tässä kohdassa arvoitusta. "Se on ongelma," hän huokaa ärtyneenä. "Miten voi tehdä polymeerejä? Se ei ole niin helppoa." (1)

Kuten näemme, nykyään jopa Miller itse myöntää, että hänen kokeensa ei johda mihinkään päätelmään, joka selittäisi elämän alkuperää. Se, että evolutionistiset tiedemiehet pitävät yhä kiinkeästi kiinni tästä kokeesta, on vain osoitus evoluutioteorian kurjasta tilasta ja sen puolustajien epätoivosta.

National Geographic -lehden maaliskuun 1998 numerossa, artikkelissa nimeltä "The Emergence of Life on Earth" ("Elämän ilmaantuminen maapallolle") aiheesta todettiin:

Monet tiedemiehet epäilevät nyt, että varhainen ilmakehä oli erilainen kuin Miller ensin oletti. He ajattelevat sen koostuneen lähinnä hiilidioksidista ja typestä, ei niinkään vedystä, metaanista ja ammoniakista.

Nämä ovat huonoja uutisia kemisteille. Kun he yrittävät saada hiilidioksidia ja typpeä yhtymään, he saavat vähäpätöisen määrän orgaanisia molekyylejä - vastaavasti kuin jos liuottaisi pisaran elintarvikeväriä uima-altaalliseen vettä. Tiedemiesten on vaikeaa kuvitella, että elämä olisi alkanut sellaisesta laimennetusta keitosta. (2)

Millerin koe tai mikään muu evolutionistinen yritys ei voi vastata kysymykseen elämän ilmaantumisesta maapallolle. Kaikki tehdyt tutkimukset osoittavat, että elämän on mahdotonta ilmaantua sattumalta, ja vahvistavat siten, että elämä on luotu.


1. Earth, "Life's Crucible", February 1998, p.34
2. National Geographic, "The Rise of Life on Earth", March 1998, p.68

Tällainen tilanne kumoaa täysin Millerin kokeen, jossa happi jätettiin kokonaan huomiotta. Jos kokeessa olisi käytetty happea, metaani olisi hajonnut hiilidioksidiksi ja vedeksi, ja ammoniakki olisi hajonnut typeksi ja vedeksi. Toisaalta hapettomassa ympäristössä ei olisi voinut olla myöskään otsonikerrosta ja siten aminohapot olisivat hajonneet heti, koska ne olisivat altistuneet hyvin voimakkaille ultraviolettisäteille ilman otsonikerroksen suojaa. Toisin sanoen niin happipitoinen kuin hapetonkin alkumaapallo olisi ollut tuhoava ympäristö aminohapoille.

4. Millerin kokeen lopussa oli muodostunut monia sellaisia orgaanisia happoja, joiden ominaisuudet olivat vahingollisia elävien olentojen rakenteelle ja toiminnalle. Jos aminohappoja ei olisi eristetty vaan ne olisi jätetty samaan ympäristöön näiden kemiallisten aineiden kanssa, niiden tuhoutuminen tai muuttuminen muiksi yhdisteiksi kemiallisten reaktioiden kautta olisi ollut väistämätöntä.

Lisäksi kokeen lopussa oli syntynyt suuri määrä oikeanpuoleisia aminohappoja.119

Näiden aminohappojen olemassaolo kumoaa teorian jopa sen oman järkeilyn puitteissa, koska oikeanpuoleiset aminohapot ovat niitä, jotka eivät pysty toimimaan elävien organismien muodostumisessa. Olosuhteet, joissa aminohapot muodostuivat Millerin kokeessa, eivät siis olleet elämälle sopivat. Todellisuudessa koeilmakehä muodostui happosekoitukseksi, joka tuhosi ja hapetti aikaansaadut hyödylliset molekyylit.

Kaikki nämä tosiasiat viittaavat samaan konkreettiseen totuuteen: Millerin koe ei voi väittää todistaneensa, että eliöt muodostuivat sattumasta alkumaapallon olosuhteissa. Koko tutkimus ei ollut muuta kuin tarkoituksellinen ja kontrolloitu laboratoriokoe aminohappojen tuottamiseksi. Kokeessa käytettyjen kaasujen määrät ja laadut oli valittu ihanteellisiksi mahdollistamaan aminohappojen syntyminen. Järjestelmälle annetun energian määrä ei ollut liikaa eikä liian vähän, vaan se oli järjestetty täsmällisesti mahdollistamaan tarvittavien reaktioiden tapahtuminen. Koelaite oli eristetty niin, ettei sinne päässyt vuotamaan mitään alkumaapallon oloissa todennäköisesti esiintyneitä, vahingollisia tai tuhoavia tai muuten aminohappojen muodostumista estäviä aineita. Mitään sellaisia aineita, mineraaleja tai yhdisteitä, joita oli alkumaapallon oloissa mutta jotka olisivat todennäköisesti muuttaneet reaktioiden kulkua, ei otettu mukaan koeolosuhteisiin. Happi, joka olisi hapettumisen kautta estänyt aminohappojen muodostumisen, oli vain yksi tällaisista vahingollisista aineista. Edes ihanteellisissa laboratorio-oloissa tuotettujen aminohappojen oli mahdotonta säilyä ja välttää tuhoutuminen ilman kylmäansamekanismia.

Itse asiassa evolutionistit itse kumosivat evoluution tällä kokeella, sillä jos koe todisti mitään, se todisti, että aminohappoja voidaan tuottaa vain kontrolloidussa laboratorioympäristössä, missä kaikki olosuhteet on erityisesti suunniteltu tietoisen vaikuttamisen kautta. Elämän aikaan saava voima ei siis voi olla sattuma ilman tietoisuutta vaan nimenomaan tietoinen luominen.

Syy siihen, että evolutionistit eivät hyväksy tätä ilmeistä totuutta, on heidän sokea uskollisuutensa täysin epätieteellisille ennakkoluuloille. On mielenkiintoista, että opiskelijaansa Stanley Milleriä Millerin kokeessa ohjannut Harold Urey on tehnyt aiheesta seuraavan tunnustuksen:

Kaikki me elämän alkuperää tutkivat huomaamme, että mitä enemmän tarkastelemme asiaa, sitä enemmän se vaikuttaa meistä liian monimutkaiselta ollakseen voinut kehittyä missään. Me kaikki pidämme uskon kappaleena, että elämä kehittyi elottomasta aineesta tällä planeetalla. Sen monimutkaisuus vain on niin suuri, että on vaikeaa uskoa sen kehittyneen.120

Varhaisen maapallon ilmakehä ja proteiinit

Kaikista edellä mainituista epäjohdonmukaisuuksista huolimatta evolutionistit viittaavat yhä Millerin kokeeseen välttääkseen kysymyksen siitä, miten aminohapot muodostuivat itsestään varhaisen maapallon ilmakehässä. Jopa nykyään he jatkavat ihmisten pettämistä teeskentelemällä, että ongelma on ratkaistu tällä erheellisellä kokeella.

Elämän alkuperän selittämisen toisessa vaiheessa evolutionistit kohtaavat kuitenkin suuremman ongelman, johon aminohappojen muodostumista ei voi edes verrata - proteiinit eli elämän rakennuspalikat, jotka koostuvat sadoista erilaisista tietyllä tavalla järjestyneistä ja toisiinsa liittyneistä aminohapoista.

Sen väittäminen, että proteiinit ovat muodostuneet sattumalta luonnon oloissa, on paljon epärealistisempaa ja järjettömämpää kuin väite aminohappojen syntymisestä sattumalta. Edellä on todennäköisyyslaskelmien avulla osoitettu sen matemaattinen mahdottomuus, että aminohapot liittyisivät sattumanvaraisesti oikeiksi sarjoiksi muodostaakseen proteiineja. Nyt tarkastelemme sen mahdottomuutta, että proteiineja voisi tuottaa kemiallisesti varhaisen maapallon oloissa.

Proteiinisynteesi ei ole mahdollinen vedessä

Yhdistyessään proteiinin tuottamiseksi aminohapot muodostavat keskenään erityisen siteen, peptidisidoksen. Peptidisidoksen muodostuessa vapautuu yksi vesimolekyyli.

Tämä tosiasia kumoaa ehdottomasti evolutionistien selityksen, että varhainen elämä sai alkunsa vedessä, koska kemiassa määritellyn La Châtelierin periaatteen mukaan vettä vapauttava (kondensoiva) reaktio ei voi tapahtua hydraattisessa ympäristössä. Tällaisen reaktion toteutumisella hydraattisessa ympäristössä sanotaan olevan pienin todennäköisyys kaikkien kemiallisten reaktioiden joukossa.

Siten valtameret, joissa elämän on väitetty alkaneen ja aminohappojen syntyneen, ovat epäilyksettä sopimattomia paikkoja proteiinien muodostumiselle aminohapoista. Toisaalta evolutionistien olisi järjetöntä muuttaa mieltään ja väittää elämän alkaneen maalla, koska meret ja valtameret ovat ainoat paikat, missä aminohapot ovat voineet säilyä suojassa ultraviolettisäteilyltä. La Châtelierin periaate kumoaa väitteen elämän muodostumisesta meressä. Tässä on jälleen yksi evoluution kohtaama ongelma.

Toinen epätoivoinen yritys: Foxin koe

Edellä mainitun ongelman haastamina evolutionistit alkoivat keksiä "vesipulmasta" epärealistisia rakennelmia, jotka täysin kumosivat heidän teoriansa. Sydney Fox oli yksi tunnetuimmista näiden tutkijoiden joukossa. Fox esitti seuraavan teorian ongelman ratkaisemiseksi. Hänen mukaansa ensimmäisten aminohappojen on täytynyt kulkeutua kallionkielekkeelle lähelle tulivuorta heti sen jälkeen, kun ne ovat muodostuneet alkumeressä. Veden, joka sisältyi tähän kallioille tulleet aminohapot käsittävään seokseen, on täytynyt haihtua, kun lämpötila on lähestynyt veden kiehumispistettä. Siten "kuivuneet" aminohapot ovat voineet muodostaa proteiineja.


In his experiment, Fox produced a substance called "proteinoid". Proteinoids were randomly assembled combinations of amino acids. Unlike proteins of living things, these were useless and non-functional chemicals. Here is an electron microscope vision of proteinoid particles.

Monet ihmiset eivät kuitenkaan hyväksyneet tätä "monimutkaista" ulospääsyä ongelmasta, koska aminohapot eivät olisi voineet kestää niin korkeita lämpötiloja. Tutkimus vahvisti, että aminohapot tuhoutuivat heti korkeissa lämpötiloissa.

Mutta Fox ei antanut periksi. Hän yhdisti puhdistettuja aminohappoja laboratoriossa "hyvin erityisissä olosuhteissa" kuumentamalla niitä kuivassa ympäristössä. Aminohapot yhdistyivät, mutta silti ei saatu aikaan proteiineja. Itse asiassa Fox sai tuotetuksi vain yksinkertaisia ja epäjärjestyksessä olevien sattumanvaraisesti toisiinsa liittyneiden aminohappojen renkaita. Nämä renkaat eivät millään tavalla muistuttaneet mitään elävää proteiinia. Sitä paitsi jos Fox olisi pitänyt aminohapot tasaisessa lämpötilassa, nämä hyödyttömät renkaat olisivat myös hajonneet.121

Toinen kokeen mitätöivä seikka oli se, että Fox ei käyttänyt Millerin kokeen hyödyttömiä lopputuotteita, vaan elävistä organismeista saatuja puhtaita aminohappoja. Tässä Millerin kokeen jatkoksi tarkoitetussa tutkimuksessa olisi pitänyt lähteä liikkeelle Millerin lopputuotteista. Fox tai kukaan muu tutkija ei kuitenkaan käyttänyt Millerin tuottamia hyödyttömiä aminohappoja.122

Foxin koetta ei otettu vastaan myönteisesti edes evolutionistien joukossa, koska oli selvää, että hänen tuottamiaan merkityksettömiä aminohappoketjuja (proteinoideja) ei voinut muodostua luonnon oloissa. Lisäksi vielä ei ollut onnistuttu tuottamaan proteiineja, elämän perusyksiköitä. Proteiinien alkuperän ongelma jäi edelleen voimaan. 1970-luvun suositussa tiedelehdessä Chemical Engineering News(Kemiallisen insinööritaidon uutiset) Foxin koe mainittiin seuraavasti:

Sydney Fox ja eräät toiset tutkijat onnistuivat yhdistämään aminohappoja proteinoidien muotoon käyttämällä hyvin erityistä kuumennustekniikkaa olosuhteissa, jollaisia ei todellisuudessa lainkaan vallinnut maapallon varhaisvaiheissa. Proteinoidit eivät myöskään ole lainkaan samanlaisia kuin elävissä organismeissa esiintyvät hyvin säännölliset proteiinit. Ne eivät ole muuta kuin hyödyttömiä, epäsäännöllisiä tahroja. Lisäksi ilmaistiin, että jos sellaisia molekyylejä olisi todella muodostunut varhaisina aikoina, ne olisivat epäilyksettä tuhoutuneet. 123

Foxin aikaansaamat proteinoidit olivat todella sekä rakenteeltaan että toiminnaltaan täysin erilaisia kuin oikeat proteiinit. Ero proteinoidien ja proteiinien välillä oli yhtä valtava kuin korkean teknologian välineen ja jalostamattoman raaka-ainekasan välillä.

Eloton aine ei voi synnyttää elämää

Jotkut evolutionistien kokeet kuten Millerin koe ja Foxin koe on suunniteltu todistamaan, että eloton aine voi järjestäytyä ja synnyttää monimutkaisen elävän olennon. Tämä on täysin epätieteellinen vakaumus. Kaikki havainnot ja kokeet ovat kiistämättä todistaneet, että aineella ei ole sellaista kykyä. Kuuluisa englantilainen astronomi ja matemaatikko Sir Fred Hoyle toteaa, että aine ei voi synnyttää elämää itsestään, ilman jotain tarkoituksellista puuttumista siihen:

Jos aineessa olisi perusperiaate, joka jollain tavoin ohjaisi orgaanisia järjestelmiä kohti elämää, sen olemassaolon voisi helposti näyttää laboratoriossa. Voisi esimerkiksi antaa kylpyammeen edustaa alkumerta. Olkaa hyvä ja täyttäkää se millä tahansa ei-biologisilla kemikaaleilla. Pumpatkaa mitä tahansa kaasuja sen yli tai sen läpi ja kohdistakaa siihen mitä tahansa mieleistänne säteilyä. Antakaa kokeen jatkua vuosi ja katsokaa, kuinka monia 2000 entsyymistä (elävien solujen tuottamista proteiineista) altaaseen on ilmestynyt. Voin antaa vastauksen ja siten säästää kokeen toteuttamisen ajan, vaivan ja kustannukset. Ette löydä mitään, paitsi mahdollisesti tahmeaa liejua, joka muodostuu aminohapoista ja muista yksinkertaisista orgaanisista kemikaaleista. (1)

Evolutionistinen biologi Andrew Scott myöntää saman tosiasian:

Ottakaa jotain ainetta, kuumentakaa sitä ja sekoittakaa. Tämä on Genesiksen nykyaikainen versio. "Perustavien" voimien - painovoiman, sähkömagnetismin sekä vahvan ja heikon atomivoiman - oletetaan tehneen loput. Mutta miten paljon tästä sievästä tarinasta on vahvasti perusteltua, ja miten paljon on toiveikasta spekulaatiota. Todellisuudessa melkein jokaisen pääasiallisen vaiheen mekanismiin, kemiallisista edeltäjistä ensimmäisiin tunnistettaviin soluihin, kohdistuu joko ristiriitaisia käsityksiä tai täydellinen hämmennys. (2)


1- Fred Hoyle, The Intelligent Universe, New York, Holt, Rinehard & Winston, 1983, p. 256
2- Andrew Scott, "Update on Genesis", New Scientist, vol. 106, May 2nd, 1985, p. 30

Sitä paitsi edes tällaisilla epäsäännöllisillä aminohappoketjuilla ei ole ollut mahdollisuutta säilyä alkuilmakehässä. Voimakkaan ultraviolettialtistuksen ja epävakaiden luonnon olojen aiheuttamat vahingolliset ja tuhoisat fysikaaliset ja kemialliset vaikutukset olisivat saaneet proteinoidit hajoamaan. Le Châtelierin periaatteen mukaan aminohappojen oli myös mahdotonta muodostua veden alla, missä ne olisivat olleet suojassa ultraviolettisäteilyltä. Kun tämä otettiin huomioon, ajatus proteinoideista elämän perustana menetti lopulta kannatuksensa tiedemiesten keskuudessa.

Ihmeenomainen molekyyli: DNA

Molekyylitason tarkastelu on tähän mennessä osoittanut, että evolutionistit eivät ole valaisseet lainkaan aminohappojen syntyä. Proteiinien muodostuminen on oma mysteerinsä, mutta ongelma ei rajoitu vain aminohappoihin ja proteiineihin: ne ovat vasta alku. Niiden jälkeen solun täydellinen rakenne johtaa evolutionistit umpikujaan. Syynä on se, että solu ei ole vain kasauma aminohapporakenteisia proteiineja. Se on elävä mekanismi, jossa on satoja kehittyneitä järjestelmiä ja joka on niin monimutkainen, että ihminen on ollut kykenemätön ratkaisemaan sen arvoitusta. Vaikka jätettäisiin monimutkaisimmat järjestelmät sivuun, evolutionistit eivät kykene selittämään edes solun perusyksiköiden muodostumista.

Kun evoluutioteoria on ollut kykenemätön tarjoamaan yhtenäistä selitystä niiden molekyylien olemassaololle, jotka ovat solun rakenteen perusta, genetiikan tieteenalan kehitys ja nukleiinihappojen - DNA:n ja RNA:n - löytäminen ovat tuottaneet evoluutioteorialle aivan uusia ongelmia. Vuonna 1955 kahden tiedemiehen, James Watsonin ja Francis Crickin työ käynnisti uuden aikakauden biologiassa. Monet tiedemiehet suuntasivat huomionsa genetiikan tieteenalaan. Nyt, vuosien tutkimusten jälkeen DNA:n salaisuus on suureksi osaksi paljastettu.

DNA:ksi kutsuttu molekyyli, joka sijaitsee solun tumassa kehomme kaikissa 100 triljoonassa solussa, sisältää ihmiskehon täydellisen rakennussuunnitelman. Ihmisen kaikkia ominaisuuksia, niin fyysistä ulkomuotoa kuin sisäelinten rakennetta koskeva informaatio on kirjattu DNA:han erityisen koodausjärjestelmän avulla. Informaatio on koodattu DNA:han molekyylin neljän erilaisen perusosan sarjojen avulla. Nämä perusosat nimetään kirjaimin A, T, G, C niiden nimien alkukirjainten mukaan. Kaikki rakenteelliset erot ihmisten välillä riippuvat muunnelmista näiden kirjainten sarjoissa. Tämä on jonkinlainen neljästä eri kirjaimesta koostuva tietopankki.

DNA:n kirjainten sarjallinen järjestys määrää ihmisen rakenteen pienimpiä yksityiskohtia myöten. Sellaisten piirteiden kuin pituuden sekä hiusten, silmien ja ihon värin lisäksi jokaisen solun DNA:ssa on suunnitelma 206 luuta, 600 lihasta, 10 000 kuulolihaksen verkostoa, kahden miljoonan näköhermon verkostoa, 130 miljardin metrin pituista verisuonistoa ja kehon 100 triljoonaa solua varten. Jos DNA:n informaatio kirjoitettaisiin paperille, olisi koottava jättiläismäinen kirjasto, jossa olisi 900 kappaletta 500-sivuisia tietosanakirjoja. Tämä uskomattoman laaja tieto on koodattu geeneiksi kutsuttuihin DNA:n rakennusosasiin.

Voiko DNA syntyä sattumasta?


All information about living beings is stored in the DNA molecule. This incredibly efficient information storage method alone is a clear evidence that life did not come into being by chance, but has been purposefully designed, or, better to say, marvellously created.

Tässä vaiheessa eräs tärkeä yksityiskohta ansaitsee huomiota. Virhe geenin muodostavassa nukleotidien sarjassa voi tehdä geenin täysin hyödyttömäksi. Kun ottaa huomioon, että ihmiskehossa on 200 000 geeniä, tulee ilmeiseksi, kuinka mahdotonta on, että näiden geenien miljoonat nukleotidit muodostuisivat sattumalta oikeaksi sarjaksi. Evolutionistinen biologi Frank Salisbury huomauttaa tästä mahdottomuudesta:

Keskikokoinen proteiini saattaa sisältää noin 300 aminohappoa. Tätä kontrolloiva DNA:n geeni koostuisi noin 1000:sta ketjuun järjestäytyneestä nukleotidista. Koska DNA:n ketjussa on neljänlaisia nukleotideja, tuhannen lenkin ketju voisi esiintyä 41,000 erilaisessa muodossa. Algebran (logaritmien) avulla saamme selville että 41000=10600. Luku kymmenen kerrottuna itsellään 600 kertaa tuo tulokseksi luvun, jossa on ykkösen jäljessä 600 nollaa. Tämä luku on täysin käsityskykymme ulkopuolella.124

Luku 41000 on yhtä kuin 10600. Tämä luku voidaan merkitä asettamalla 600 nollaa ykkösen perään. Kun ykkönen yhdentoista nollan kanssa merkitsee triljoonaa, luku, jossa on 600 nollaa, on todella vaikeasti käsitettävä luku. Ranskalainen tiedemies Paul Auger ilmaisee seuraavasti sen mahdottomuuden, että DNA tai RNA muodostuisi nukleotidien sattumanvaraisen kasautumisen tuloksena.

On tarkasti erotettava toisistaan kaksi vaihetta monimutkaisten molekyylien kuten nukleotidien sattumanvaraisessa muodostumisessa kemiallisten tapahtumien kautta. Nukleotidien tuottaminen yksi kerrallaan, mikä on mahdollista, ja niiden yhdistyminen aivan erityisiin sarjoihin. Jälkimmäinen on ehdottomasti mahdotonta.125

Jopa Francis Crick, joka on monia vuosia uskonut molekyyliseen evoluutioon, myönsi DNA:n löytymisen jälkeen itselleen, että niin monimutkainen molekyyli ei voinut syntyä sattumalta, spontaanisti, evoluutioprosessin tuloksena:

Rehellinen ihminen, jolla on käytössään kaikki nykyinen tietomme, voi todeta vain, että jossain mielessä tällä hetkellä elämän alkuperä näyttää olevan melkein ihme.126

Turkkilaisen evolutionistin, professori Ali Demirsoyn oli pakko tehdä aiheesta seuraava tunnustus:

Itse asiassa proteiinin ja nukleiinihapon (DNA:n tai RNA:n) muodostumisen todennäköisyys on arvioinnin ulkopuolella oleva todennäköisyys. Tietyn proteiiniketjun ilmaantumisen mahdollisuus on lisäksi niin pieni, että sitä voi kutsua tähtitieteelliseksi.127

Tässä vaiheessa herää mielenkiintoinen ongelma. Kun DNA voi kopioitua vain tiettyjen entsyymien avulla, jotka ovat itse asiassa proteiineja, näiden entsyymien synteesi voi puolestaan toteutua vain DNA:han koodatun informaation varassa. Koska molemmat ovat riippuvaisia toinen toisistaan, molempien on täytynyt ilmaantua samanaikaisesti kopiointia varten, tai toinen on täytynyt "luoda" ennen toista. Amerikkalainen mikrobiologi Jacobson kommentoi aihetta:


Prof. Francis Crick: "The origin of life appears to be almost a miracle."

Sillä hetkellä (kun elämä alkoi) täytyi samanaikaisesti olla läsnä ohjeet suunnitelmien uusintamiseen, energiaa varten ja ainesten ottamiseen ympäristöstä, kasvusarjaa varten ja toimeenpanomekanismia varten, joka muuntaisi ohjeet kasvuksi. Tämä tapahtumien yhdistelmä on vaikuttanut uskomattoman epätodennäköiseltä sattumalta, ja se on usein luettu jumalallisen osallisuuden ansioksi.128

Edeltävä lainaus on kirjoitettu kaksi vuotta sen jälkeen, kun James Watson and Francis Crick olivat selvittäneet DNA:n rakenteen. Mutta kaikesta tieteen kehityksestä huolimatta tämä ongelma jää evolutionisteilta ratkaisematta. Saksalaiset tiedemiehet Junker ja Scherer selittivät, että kunkin kemialliseen evoluutioon tarvittavan molekyylin synteesi vaatii tietynlaisia olosuhteita ja että sen todennäköisyys, että nämä muodostumisehdoiltaan hyvin erilaiset aineet yhdistyisivät, on nolla:

Tähän mennessä ei tiedetä tehdyn yhtään koetta, jossa olisi saatu aikaan kaikki kemiallisessa evoluutiossa välttämättömät molekyylit. Siksi on olennaista tuottaa eri molekyylejä eri paikoissa, juuri sopivien olosuhteiden vallitessa, ja sitten siirtää ne reaktiota varten toiseen paikkaan ja suojella niitä vahingollisilta vaikutuksilta kuten hydrolyysiltä ja fotolyysiltä.129


Watson and Crick with a stick model of the DNA molecule.

Evoluutioteoria on siis kykenemätön todistamaan mitään evoluution vaihetta, joiden väitetään tapahtuneen molekyylitasolla. Sen sijaan, että tieteen edistys tarjoaisi vastauksia tällaisiin kysymyksiin, se tekee ne vain entistä monimutkaisemmiksi ja selvittämättömämmiksi.

Mielenkiintoista kyllä, evolutionistit uskovat kaikkiin näihin mahdottomiin rakennelmiin, ikään kuin kukin niistä olisi tieteellinen tosiasia. Koska he eivät missään tapauksessa tunnusta luomista, heillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin uskoa mahdottomaan. Kuuluisa australialainen biologi Michael Denton kertoo aiheesta kirjassaan Evolution: A Theory in Crisis (Evoluutio: teoria kriisissä):

Skeptikolle on yksinkertaisesti loukkaus järkeä vastaan sellainen ehdotus, että korkeampien eliöiden geneettiset ohjelmat, jotka koostuvat lähes tuhannesta informaation osasta ja vastaavat kirjainten sarjaa pienessä tuhannen kirjan kirjastossa ja sisältävät koodatussa muodossa lukuisia tuhansia herkkiä laskelmia, jotka valvovat, täsmentävät ja määräävät miljardien solujen kasvua ja kehitystä monimutkaisen organismin muotoon, olisivat muodostuneet puhtaasti sattumanvaraisessa prosessissa. Mutta darwinisti hyväksyy teorian ilman epäilyksen häivää. Paradigma pääsee voitolle.130

Toinen evolutionistinen turha yritys: "RNA-maailma"

1970-luvun keksintö, että alkumaapallon ilmakehässä alun perin vallinneet kaasut tekivät aminohapposynteesin mahdottomaksi, oli kova isku molekyylisen evoluution teorialle. Ymmärrettiin, että sellaisten evolutionistien kuin Miller, Fox ja Ponnamperuma tekemät "alkeellisen ilmakehän kokeet" olivat pätemättömiä. Tämän vuoksi 1980-luvulla käynnistettiin uusia evolutionistisia yrityksiä. Niiden tuloksena esitettiin "RNA-maailman" rakennelma, jonka mukaan ensin eivät muodostuneet proteiinit vaan proteiineihin tarvittavan informaation sisältävät RNA-molekyylit.

Harvardin kemistin Walter Gilbertin vuonna 1986 esittämän rakennelman mukaan miljardeja vuosia sitten muodostui sattumalta RNA-molekyyli, joka onnistui kopioimaan itsensä. Tämä RNA-molekyyli alkoi ulkoisten vaikutusten tuloksena tuottaa proteiineja. Sen jälkeen tuli välttämättömäksi tallentaa tämä informaatio toiseen molekyyliin, ja jotenkin sitten ilmaantui DNA.

Tämä tuskin kuviteltavissa oleva rakennelma koostuu joka vaiheessaan mahdottomuuksien ketjusta, ja se vain suurensi ongelmaa ja toi esiin monia selvittämättömiä kysymyksiä sen sijaan, että olisi tarjonnut mitään selitystä elämän alkuperälle:

1. Kun on mahdotonta selittää edes yhden sellaisen nukletotidin muodostumista sattumalta, jollaisista RNA koostuu, miten on mahdollista, että nämä kuvitteelliset nukleotidit muodostavat RNA:n liittymällä yhteen oikeaksi sarjaksi? Evolutionisti John Horgan myöntää RNA:n sattumanvaraisen muodostumisen mahdottomuuden seuraavasti:

Kun tutkijat jatkavat RNA-maailman käsitteen tarkastelua lähemmin, tulee esille lisää ongelmia. Miten RNA alkuaan syntyi? RNA:ta ja sen rakennusosasia on vaikeaa syntetisoida laboratoriossa parhaissa olosuhteissa, puhumattakaan uskottavista olosuhteista.131

2. Vaikka oletettaisiin RNA:n syntyneen sattumalta, kuinka tämä yksinkertaisesti nukleotidiketjusta koostuva RNA olisi voinut "päättää" kopioida itsensä, ja millaisella mekanismilla se olisi toteuttanut kopioitumisprosessin? Mistä se löysi kopioitumisessa käytettävät nukleotidit? Jopa evolutionistiset mikrobiologit Gerald Joyce ja Leslie Orgel ilmaisevat epätoivonsa tilanteen vuoksi kirjassaan In the RNA World (RNA-maailmassa):

Tämä keskustelu… on tavallaan keskittynyt mitättömyyteen: myyttiin kopioituvasta RNA-molekyylistä, joka nousi uutena sattumanvaraisten polynukleotidien keitoksesta. Tällainen käsitys ei ole vain epärealistinen nykyisen esibioottista kemiaa koskevan ymmärryksen valossa, vaan sen pitäisi uhmata jopa optimistista näkemystä RNA:n katalyyttisistä mahdollisuuksista.132

Vaikka alkumaapallolla olisi ollut kopioituva RNA ja RNA:n käytettävissä lukuisasti kaikentyyppisiä aminohappoja ja kaikki nämä mahdottomuudet olisivat jotenkin toteutuneet, tilanne ei silti johtaisi yhdenkään proteiinin muodostumiseen. RNA sisältää vain tietoa proteiinien rakenteesta. Aminohapot taas ovat raaka-aineita. Ei ole kuitenkaan mitään mekanismia, joka tuottaisi proteiineja. RNA:n olemassaolon pitäminen riittävänä edellytyksenä proteiinien muodostumiselle on yhtä järjetöntä kuin sellainen odotus, että auto tulisi kootuksi ja valmistetuksi itsestään, kun sen rakennuspiirustukset heitetään sen tuhannet osat sisältävän kasan päälle. Tässä tapauksessa tuottaminen ei voi onnistua siksikään, että prosessiin ei ole osallistumassa mitään tehdasta eikä työntekijöitä.

Evolutionistien tunnustuksia

Todennäköisyyslaskelmat tekevät selväksi, että monimutkaiset molekyylit kuten proteiinit ja nukleiinihapot (DNA ja RNA) eivät olisi koskaan voineet muodostua sattumalta riippumatta toisistaan. Evolutionistit joutuvat kuitenkin kohtaamaan sen vielä suuremman ongelman, että kaikkien näiden monimutkaisten molekyylien täytyi olla olemassa samanaikaisesti, jotta elämää voisi lainkaan olla. Tämä vaatimus johtaa evoluutioteorian täyteen hämmennykseen. Tässä vaiheessa jotkut johtavat evolutionistit ovat tunteneet itsensä pakotetuiksi myöntämään tämän hämmennyksen. Esimerkiksi Stanley Millerin ja Francis Crickin läheinen tutkijatoveri San Diegon yliopistosta Kaliforniasta, arvossapidetty evolutionisti Leslie Orgel sanoo:

On äärimmäisen epätodennäköistä, että proteiinit ja nukleiinihapot, jotka ovat molemmat rakenteeltaan monimutkaisia, olisivat syntyneet spontaanisti samassa paikassa ja samaan aikaan. Näyttää kuitenkin mahdottomalta että toinen olisi voinut olla olemassa ilman toista. Ja siten ensi silmäyksellä pitäisi ehkä päätellä, että elämä ei olisi koskaan voinut alkaa kemiallisin keinoin.1

Saman tosiasian ovat myöntäneet myös toiset tiedemiehet:

DNA ei voi tehdä tehtäväänsä, muun muassa muodostaa lisää DNA:ta, ilman katalyyttisten proteiinien tai entsyymien apua. Proteiinit eivät siis voi muodostua ilman DNA:ta, mutta toisaalta DNA ei voi muodostua ilman proteiineja. 2

Miten geneettinen koodi ja mekanismit sen kääntämiseen - ribosomit ja RNA-molekyylit - saivat alkunsa? Tällä hetkellä meidän on vastauksen sijasta tyydyttävä ihmeen ja kunnioituksen tunteeseen. 3

New York Timesin tiedetoimittaja Nicholas Wade huomautti vuonna 2000 julkaistussa artikkelissaan:

Kaikki, mikä liittyy elämän alkuperään maapallolla, on arvoitus, ja näyttää siltä, että mitä enemmän saadaan tietää, sitä hämmentävämmäksi se muuttuu. 4


1 Leslie E. Orgel, "The Origin of Life on Earth", Scientific American, vol. 271, October 1994, p. 78
2 John Horgan, "In the Beginning", Scientific American, vol. 264, February 1991, p. 119
3 Douglas R. Hofstadter, Gödel, Escher, Bach: An Eternal Golden Braid, New York, Vintage Books, 1980, p. 548
4 Nicholas Wade, "Life's Origins Get Murkier and Messier", The New York Times, June 13, 2000, pp. D1-D2

Proteiini tuotetaan ribosomitehtaassa monien entsyymien avulla ja tuloksena äärimmäisen monimutkaisista solun sisäisistä prosesseista. Ribosomi on monimutkainen soluelin, joka koostuu proteiineista. Siten tämä tilanne tuo esiin toisen järjettömän olettamuksen, että myös ribosomin olisi pitänyt syntyä sattumalta samanaikaisesti. Jopa Nobelin palkinnon saanut Jacques Monod, yksi kiihkeimmistä evoluution kannattajista, selittää, että proteiinisynteesiä ei pidä mitenkään aliarvioida niin, että se riippuisi vain nukleiinihapoissa olevasta informaatiosta:

Koodi on merkityksetön, ellei sitä käännetä. Nykyisen solun kääntämiskoneisto koostuu ainakin 50 makromolekylaarisesta osasta, jotka itse ovat DNA:han koodattuja: koodia ei voida kääntää muuten kuin kääntämisen tuotteiden avulla. Tämä on nykyajan muunnos kysymyksestä omne vivum ex ovo. Milloin ja miten tämä ympyrä sulkeutui? Sitä on suunnattoman vaikea kuvitella.133

Miten alkumaapallon RNA-ketju olisi voinut tehdä sellaisen päätöksen ja mitä menetelmiä se olisi käyttänyt toteuttaakseen proteiinien tuottamisen yksin, ottamalla 50 erikoistuneen osasen tehtävät? Evolutionisteilla ei ole vastauksia näihin kysymyksiin.

Tohtori Leslie Orgel, yksi Stanley Millerin ja Francis Crickin tutkijatovereista San Diegon yliopistosta, Kaliforniasta, käyttää termiä skenaario siitä mahdollisuudesta, että "elämän alkuperä olisi RNA-maailmassa". Orgel kuvailee, millaisia ominaisuuksia tällä RNA:lla olisi täytynyt olla ja miten mahdotonta se olisi, American Scientist -lehdessä lokakuussa 1994 julkaistussa artikkelissaan The Origin of Life (Elämän alkuperä):

Totesimme, että skenaario olisi voinut toteutua, jos esibioottisella RNA:lla olisi ollut kaksi ominaisuutta, jotka ilmeisesti puuttuvat nykyiseltä RNA:lta: kyky kopioitua ilman proteiinien apua ja kyky katalysoida jokainen proteiinisynteesin vaihe.134

Kuten pitäisi olla selvää, kahden näin monimutkaisen ja äärimmäisen olennaisen prosessin odottaminen RNA:n kaltaiselta molekyyliltä on mahdollista vain evolutionistin mielikuvituksen voiman ja näkemyksen pohjalta. Konkreettiset tieteelliset tosiasiat sen sijaan tekevät selväksi, että "RNA-maailman" teoriaksi kutsuttu uusi elämän sattumanvaraisen synnyn malli on yhtä epäuskottava taru kuin aikaisemmat mallit.

Biokemisti Gordon C. Mills Texasin yliopistosta ja molekyylibiologi San Fransiscon valtion yliopistosta arvioivat RNA-maailma -rakennelman virheitä ja muotoilevat johtopäätöksensä artikkelissa "The RNA World: A Critique" ("RNA-maailma: kritiikkiä"): "RNA on merkittävä molekyyli. RNA-maailman hypoteesi on toinen asia. Emme näe mitään perusteita pitää sitä vahvistettuna tai edes lupaavana." 135

Tiedetoimittaja Brig Klycen artikkeli vuodelta 2001 selittää evolutionistien olevan hyvin itsepintaisia tässä asiassa, mutta tähän mennessä saavutetut tulokset ovat jo näyttäneet, että kaikki nämä yritykset ovat turhia:

RNA-maailman tutkimus on keskikokoinen teollisuusyritys. Tämä tutkimus on osoittanut, kuinka tavattoman vaikeaa elävien solujen olisi ollut syntyä sattumalta elottomasta aineesta maapallolla käytettävissä olleena aikana. Tämä näyttö on arvokas panos tieteen hyväksi. Myös lisätutkimukset ovat arvokkaita. Mutta on hämmentävää, että äskettäin käsitetyistä vaikeuksista huolimatta yhä väitetään itsepintaisesti, että elämä voi syntyä spontaanisti elottomista kemikaaleista. Tämä muistuttaa keskiajan alkemistien työtä, kun he itsepintaisesti yrittivät muuttaa lyijyä kullaksi.136

Elämä on molekyylikasauman ylittävä käsite

 

Unohtakaamme hetkeksi kaikki epätodennäköisyydet ja olettakaamme, että proteiinimolekyyli muodostui kaikkein sopimattomimmassa, vähiten kontrolloidussa ympäristössä, alkumaapallon olosuhteissa. Vain yhden proteiinin muodostuminen ei olisi riittävää. Tämän proteiinin täytyisi odottaa kärsivällisesti, kärsimättä mitään vahinkoa, tuhansien, ehkä miljoonien vuosien ajan, näissä kontrolloimattomissa olosuhteissa, kunnes toinen molekyyli sattumalta muodostuisi sen viereen samanlaisissa olosuhteissa. Sen täytyisi odottaa, kunnes miljoonia oikeanlaisia ja olennaisia proteiineja olisi muodostunut rinnakkain samaan paikkaan, kaikki sattumalta. Aikaisemmin muodostuneiden täytyisi olla kyllin kestäviä odottamaan toisten muodostumista aivan rinnalleen, tuhoutumatta ultraviolettisäteistä ja ankarasta mekaanisesta vaikutuksesta huolimatta. Sitten näiden proteiinien, joita olisi ilmestynyt riittävä määrä aivan samaan paikkaan, täytyisi liittyä toisiinsa merkityksellisiksi yhdistelmiksi muodostaen soluelimet. Mikään ulkopuolinen aine, vahingollinen molekyyli tai hyödytön proteiini ei saisi sekaantua tapahtumaan. Sitten, vaikka nämä soluelimet olisivat muodostuneet äärimmäisen sopusointuisella ja yhteistoiminnallisella tavalla, niiden täytyisi ottaa itseensä kaikki tarvittavat entsyymit ja peittyä solukalvolla, jonka sisäpuolen pitäisi täyttyä erityisellä, niille ihanteellisen ympäristön tarjoavalla nesteellä. Jos nyt kaikki nämä äärimmäisen epätodennäköiset tapahtumat toteutuisivat sattumalta, tulisiko tämä molekyylikasauma eläväksi?

Vastaus on "ei", koska tutkimus on paljastanut, että pelkkä kaikkien elämälle välttämättömien aineiden yhdistäminen ei riitä elämän käynnistymiseksi. Vaikka kaikki elämälle välttämättömät proteiinit koottaisiin koeputkeen, nämä yritykset eivät johtaisi elävän solun tuottamiseen. Kaikki tästä aiheesta tehdyt kokeet ovat osoittautuneet epäonnistuneiksi. Kaikki havainnot ja kokeet viittaavat siihen, että elämä voi saada alkunsa vain elämästä. Väite, että elämä on kehittynyt elottomista aineista, eli abiogeneesi-väite on vain taru evolutionistien haaveissa ja täysin ristiriidassa havaintojen ja koetulosten kanssa.

Tässä mielessä myös ensimmäisen elämän maapallolla täytyy olla peräisin muusta elämästä. Tämä on heijastuma Jumalan nimityksestä Hayy (Elämän omistaja). Elämä voi alkaa, jatkua ja päättyä vain hänen tahdostaan. Mitä tulee evoluutioon, se ei ole vain kykenemätön selittämään, miten elämä sai alkunsa, vaan se on myös kykenemätön selittämään, miten elämälle välttämättömät aineet muodostuivat ja liittyivät yhteen.

Chandra Wickramasinghe kuvailee kohtaamaansa todellisuutta tiedemiehenä, jolle on hänen koko elämänsä ajan opetettu elämän syntyneen sattumanvaraisten tapahtumien tuloksena:

Varhaisimmasta tiedemieskoulutuksestani alkaen minut aivopestiin hyvin voimakkaasti uskomaan, että tiede ei voi olla sopusoinnussa minkään tarkoituksellisen luomisen kanssa. Tuosta käsityksestä on täytynyt tuskallisesti luopua. Tällä hetkellä en pysty keksimään yhtään järjellistä perustelua, joka voisi tyrmätä Jumala-uskoon kääntymistä tukevan näkemyksen. Meillä oli ennen avoimet mielet. Nyt olemme oivaltaneet, että ainoa looginen vastaus kysymykseen elämästä on luominen, ei mikään vahingossa tapahtunut sattumanvarainen temppu.137

 
   
    

104 W. R. Bird, The Origin of Species Revisited., Nashville: Thomas Nelson Co., 1991, pp. 298-99.
105 "Hoyle on Evolution", Nature, Vol 294, November 12, 1981, p. 105.
106 Ali Demirsoy, Kalýtým ve Evrim (Inheritance and Evolution), Ankara: Meteksan Publishing Co., 1984, p. 64.
107 W. R. Bird, The Origin of Species Revisited. Nashville: Thomas Nelson Co., 1991, p. 304.
108 Ibid, p. 305.
109 J. D. Thomas, Evolution and Faith. Abilene, TX, ACU Press, 1988. p. 81-82.
110 Robert Shapiro, Origins: A Sceptics Guide to the Creation of Life on Earth, New York, Summit Books, 1986. p.127.
111 Fred Hoyle, Chandra Wickramasinghe, Evolution from Space, New York, Simon & Schuster, 1984, p. 148.
112 Ibid, p. 130.
113 Fabbri Britannica Bilim Ansiklopedisi (Fabbri Britannica Science Encyclopaedia), vol 2, No 22, p. 519.
114 Richard B. Bliss & Gary E. Parker, Origin of Life, California: 1979, p. 14.
115 Stanley Miller, Molecular Evolution of Life: Current Status of the Prebiotic Synthesis of Small Molecules, 1986, p. 7. 
116 Kevin Mc Kean, Bilim ve Teknik, No 189, p. 7.
117 J. P. Ferris, C. T. Chen, "Photochemistry of Methane, Nitrogen, and Water Mixture As a Model for the Atmosphere of the Primitive Earth", Journal of American Chemical Society, vol 97:11, 1975, p. 2964.
118 "New Evidence on Evolution of Early Atmosphere and Life", Bulletin of the American Meteorological Society, vol 63, November 1982, p. 1328-1330.
119 Richard B. Bliss & Gary E. Parker, Origin of Life, California, 1979, p. 25.
120 W. R. Bird, The Origin of Species Revisited, Nashville: Thomas Nelson Co., 1991, p. 325.
121 Richard B. Bliss & Gary E. Parker, Origin of Life, California: 1979, p. 25.
122 Ibid.
123 S. W. Fox, K. Harada, G. Kramptiz, G. Mueller, "Chemical Origin of Cells", Chemical Engineering News, June 22, 1970, p. 80.
124 Frank B. Salisbury, "Doubts about the Modern Synthetic Theory of Evolution", American Biology Teacher, September 1971, p. 336.
125 Paul Auger, De La Physique Theorique a la Biologie, 1970, p. 118.
126 Francis Crick, Life Itself: It's Origin and Nature, New York, Simon & Schuster, 1981, p. 88.
127 Ali Demirsoy, Kalýtým ve Evrim (Inheritance and Evolution), Ankara: Meteksan Publishing Co., 1984, p. 39.
128 Homer Jacobson, "Information, Reproduction and the Origin of Life", American Scientist, January 1955, p.121.
129 Reinhard Junker & Siegfried Scherer, "Entstehung Gesiche Der Lebewesen", Weyel, 1986, p. 89.
130 Michael Denton, Evolution: A Theory in Crisis. London: Burnett Books, 1985, p. 351.
131 John Horgan, "In the Beginning", Scientific American, vol. 264, February 1991, p. 119.
132 G.F. Joyce, L. E. Orgel, "Prospects for Understanding the Origin of the RNA World", In the RNA World, New York: Cold Spring Harbor Laboratory Press, 1993, p. 13.
133 Jacques Monod, Chance and Necessity, New York: 1971, p.143.
134 Leslie E. Orgel, "The Origin of Life on the Earth", Scientific American, Ekim 1994, vol. 271, p. 78.
135 Gordon C. Mills, Dean Kenyon, "The RNA World: A Critique", Origins & Design, 17:1, 1996.
136 Brig Klyce, The RNA World, http://www. panspermia.org/rnaworld.htm.
137 Chandra Wickramasinghe, Interview in London Daily Express, August 14, 1981.

13 / total 23
You can read Harun Yahya's book Evoluution Petos online, share it on social networks such as Facebook and Twitter, download it to your computer, use it in your homework and theses, and publish, copy or reproduce it on your own web sites or blogs without paying any copyright fee, so long as you acknowledge this site as the reference.
About this site | Make your homepage | Add to favorites | RSS Feed
All materials can be copied, printed and distributed by referring to this site.
(c) All publication rights of the personal photos of Mr. Adnan Oktar that are present in our website and in all other Harun Yahya works belong to Global Publication Ltd. Co. They cannot be used or published without prior consent even if used partially.
© 1994 Harun Yahya. www.harunyahya.com - info@harunyahya.com
page_top